Kun toinen on tanssissa lähellä ja kiinni, en lähentele. En koe mitään tarvetta. Kyse on siitä, että haluaisin pysäyttää ja tuntea väreilyn.

Jälkikäteen kuitenkin soimaan: epäonnistuin. En luonut tunnelmaa, en yrittänyt edes epätoivoisesti vokotella. Käytännössä vain painin. Jos olisin yrittänyt suudella, olisimme löytäneet sen mistä toisistamme tykkäämme. Huulista.

Miehuuteni on pieni, arpakuution kokoinen. Joillekin naisille se käy hyvin, toiset vaativat isompaa koska tietävät että voivat saada helposti tennispallon kokoisen. Mutta olisivat täysin tyytyväisiä jalkapallon kokoiseen. Mutta se joka kokee oleonsa autuaaksi jalkapallonkokoisen miehuuden läsnäolossa, tylsistyy arpakuution seurassa. Onko homman ainut ongelma se, etten ymmärrä minkä kokoisella kauhalla minulle on annettu. On annettu kyllä, siihen uskon. Mutta mitä soppaa. Minun pitäisi selvittää, missä minä voin jakaa sitä soppaa.